Minä, minä, minä!
Viime viikonloppuna ystäväni syntymäpäiväjuhlista oltiin siirtymässä jatkoille. Olin väsynyt, takana oli raskas työviikko, ja päätäkin särki juomani punaviinilasillisen takia. Päässäni pyöri ajatus siitä, että minulla on oikeus lähteä kotiin – oikeastaan haluan mennä kotiin enkä jatkoille. Ystäväni komensi minut kuitenkin päättäväisesti jäämään, raahasi taksiin, veti karaokejonoon ja tanssilattialle. Ja väsymyksestä huolimatta minulla oli hauskaa.
Nykyajan hyvinvointipuheessa korostuu päivä päivältä enemmän hyvinvoinnista huolehtiminen omaa napaa tuijottamalla. Omien rajojen vetämisestä ja toksisista ihmissuhteista eroon hankkiutumisesta on tullut suosittuja hokemia, joiden avulla omasta elämästä voi tehdä parempaa, tyydyttävämpää ja mielenterveyttä varjelevaa. Puuttuuko äiti liikaa asioihin, avautuuko ystävä jatkuvasti ärsyttävästä poikaystävästään tai onko kumppani liian takertuva? Siitä vain sakset käteen ja leikkaamaan! Et ole tilivelvollinen kenellekään; itse asiassa olet ollut aina aivan liian kiltti! Vedä rajat ja tunne omistajuutta omasta elämästäsi!
Normiksi on muodostunut jopa se, että myös hyvien ystävien tai perheenjäsenten kanssa sovittuja menoja perutaan viime hetkellä niin sanotusti henkilökohtaisin perustein. Somesyötteet sanovat “protect your own peace”, mutta millä hinnalla se tapahtuu?
Vetävien hyvinvointisloganeiden takana on tietysti modernin yhteiskuntamme ongelmien alku ja juuri, tietynlainen olemisen perusasetus – eli pyrkimys äärimmäiseen individualismiin.
Kuinka tähän pisteeseen ollaan päädytty? Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa kirjassaan Itsekkyyden aika - miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin1, että individualistisen ajattelun taustalla on pitkän aikavälin kulttuurinen muutos, jonka seurauksena yksilöstä on tullut ensisijainen yksikkö yhteisön sijaan. “Minä” on niin tärkeä, että empatiakykyä harjoitellaan jo päiväkodissa itsensä kautta: Miltä sinusta tuntuisi, jos joku tekisi sinulle näin? Lapsia kannustetaan entistä enemmän itsenäisyyteen ja itseohjautuvuuteen, riippumattomuuteen toisista, ja tämä on johtanut tietynlaisten persoonallisuuspiirteiden ihannoimiseen. Keltikangas-Järvisen mukaan itsensä etusijalle asettamisesta on tullut niin tavallista, että jopa toimintatavoista, jotka aikaisemmin luokiteltiin narsismin piirteiksi, on tullut yleisesti hyväksyttyjä.
Keltikangas-Järvinen huomauttaa, että nykypäivänä yksilökeskeisyys näkyy esimerkiksi työelämässä ja kouluissa, kun yksilöt vaativat entistä useammin omiin tavoitteisiinsa ja aikatauluihin paremmin sopivia erityisjärjestelyjä. Arkipäivän ihmissuhteissa yksilökeskeisyys näkyy esimerkiksi haluttomuutena tehdä kompromisseja tai mennä epämukavuusalueelle. Individualismia ihannoivan yhteiskunnan lopputuote on siis toimelias ja kykenevä yksilö, joka on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan ja tekee valintoja omaa etua tavoitellen. Jos tässä järjestelmässä ei pärjää, syyttää helposti itseään, vaikka ongelman ydin löytyy yhteiskunnallisista rakenteista ja normeista. Ei yllätä, että tämän ajattelutavan syystä sukupolvemme kärsii mielenterveysongelmista ja uupumuksesta aikaisempia sukupolvia enemmän. Vielä vähemmän yllättää se, että tällaisessa “minä-maailmassa” tunnemme itsemme entistä yksinäisemmiksi.
Yksilökeskeisyyden ihannointi luo hedelmällisen maaperän itsekkyydelle, sillä on välttämätöntä ajatella omaa etua pärjätäkseen. Ihmissuhteista on tullut liiketoimintaa, ja ympäröivät ihmiset nähdään hyödykkeinä. Voitot on maksimoitava mahdollisimman vähällä työllä, saatava suhteessa enemmän kuin on valmis antamaan. Verkostoitumiseen kannustava työelämän pöhinäkulttuuri rohkaisee yksilöitä hyötymään ihmissuhteista, pohtimaan strategisesti sitä, mitä kustakin kohtaamisesta saa itse irti. Lisättäköön, että verkostoitumisesta maksimaalisesti hyötyminen vaatii myös oman henkilöbrändin jatkuvaa hinkkaamista, jolloin on välttämätöntä, että kaikkien elämänvalintojen tulee muuntua myös houkutteleviksi CV-merkinnöiksi. Tähän ajattelutapaan kannustetaan yliopistossa heti ensimmäisistä luennoista lähtien. Onkohan ongelmien ytimessä sittenkin individualismin kaikkivoipa isä, kapitalismi?
Tietynlaiseen itsekeskeisyyteen kannustavan hyvinvointipuheen rinnalle on noussut myös kilpailevia keskusteluja, jotka lähestyvät yksilön hyvinvointia kokonaisvaltaisemmalla tavalla. Näissä keskusteluissa yksilön merkitystä korostetaan osana yhteisöä, ja hyvinvoinnin rakennuspalikoita ovatkin avoimeen kommunikointiin, luottamukseen ja vastavuoroisuuteen nojaavat ihmissuhteet. Kuulostaa itsestäänselvältä, mutta yhteisöllisyydestä tuntuu tulleen katoava luonnonvara.
Yksi lentävistä lauseista aiheen ympärillä on “Inconvenience is the price of community”, joka viittaa siihen, että yhteisön ylläpitämiseksi on tehtävä joskus itselle epämukavia tai vaivalloisia asioita. Joskus kaverin muuttolaatikot on roudattava krapulassa, synttärijuhliin on mentävä väsyneenä, ja ystävän on annettava avautua ilman odotusta vastavuoroisuudesta. On ymmärrettävää, että kaikki haluavat yhteisön, mutta ilman epämukavuusalueelle menemistä on turha odottaa, että yhteisö rakentaisi itse itsensä.
On toki sanomattakin selvää, että kaikesta self-help -puheen kritisoimisesta huolimatta rajojen vetämiselle on paikkansa. Väkivaltaiset suhteet tuleekin pistää poikki, ja omasta jaksamisesta on syytä pitää huoli – vain näin voi taata, että voimavarat riittävät yhteisön rakentamiseen ja vaalimiseen. Vaarana on kuitenkin se, että kun tarpeeksi usein peruu tai jättää tulematta, ihmissuhteet alkavat hiljalleen näivettyä ja kuihtua kasaan.
Kulttuurinen muutos tapahtuu hitaasti, ja voi olla, että emme vielä pitkään aikaan, kenties koskaan, palaa yhteisöllisyyttä vaalivaan kulttuuriin. Väitän kuitenkin, että ratkaisu joihinkin individualismin luoman itsekeskeisen maailman ongelmiin löytyy ajattelemalla itseään. Palataan hetkeksi päiväkotiin: Miltä sinusta tuntuisi, jos joku tekisi sinulle näin? Minä ainakin haluaisin, että ystäväni olisivat tukenani väsymyksestä, krapulasta tai epäkäytännöllisyydestä huolimatta. Sen sijaan, että ihmissuhteet käsitettäisiin pikavoittoina, voitaisiin niitä lähestyä enemmänkin pitkän aikavälin sijoituksina, joihin panostetaan säännöllisesti. Varallisuuden rakentaminen kestää vuosia ja luvassa on nousu- ja laskusuhdanteita, mutta lopussa jää takuuvarmasti plussan puolelle – ja vastavuoroisesti ystäväsi luottavat ja sijoittavat sinuun.
Ystäväni syntymäpäivien jatkojen jälkeen olin onnellinen siitä, että menin. Hänen tarpeensa ja toiveensa menivät tällä kertaa omieni edelle, ja hyvä niin. Tiedän, että hän tekisi minulle samoin.
1: Keltikangas-Järvinen, L. (2026). Itsekkyyden aika - miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin. WSOY
