Säätiöunelmii

Kesäkuussa 2009 eduskunnassa nuijittiin läpi yliopistouudistus, jonka piti olla paras asia Suomen yliopistoille niiden perustamisen jälkeen. Tänä päivänä saman uudistuksen turvin rajoitetaan opiskelijoiden oikeuksia ja sivuutetaan ylioppilaskunnan vetoomuksia.

On kesä 2005. Työllisyys on korkealla ja farkut matalalla – radioissa soi Shakiran La Tortura. 

Korkeakoulujen rehtorien kokouksessa käy kova kuhina. Siellä sommitellaan radikaalia ulostuloa. Rehtorien johtamat korkeakoulut ovat opetusministeriön käskyn alla, ja tilanteeseen vaaditaan muutosta. Marraskuussa rehtorit julkaisevat unelmansa erilaisesta yliopistosta niin kutsutun punaisen manifestin sivuilla. 

Rehtorien asiaa lähdetään ajamaan eduskunnassa keväällä 2008. Käsittely on riitaisa, mutta uudistus etenee nopeaa tahtia. 

Nuija iskee pöytään viimeistä kertaa kesäkuussa 2009, kun eduskunta hyväksyy historiallisen yliopistouudistuksen. Opetusministeri Henna Virkkunen (kok) toteaa, että uudistus on parasta, mitä yliopistoille on tapahtunut niiden perustamisen jälkeen. Myös rehtorien neuvostossa juhlitaan, mutta laajempi yliopistoyhteisö on huolissaan: uudistuksen seurauksena opetusministeriö hellittää otettaan yliopistoista, mutta ei ole vielä selvää, kuka tulee täyttämään valtatyhjiön. Opiskelijat ja osa henkilökunnasta pelkää, että uudistus tehdään heidän kustannuksellaan. 

Yliopistouudistuksen sivutuotteena syntyy myös muuan Aalto-yliopisto, jonka muodostivat silloiset Taideteollinen ja Teknillinen korkeakoulu sekä Helsingin kauppakorkeakoulu. Aaltoa varten yliopistolakiin lisättiin uudistuksen yhteydessä uusi yliopiston muoto: säätiöyliopisto. Säätiöyliopistossa taustalla on nimensä mukaisesti säätiö, jolla on oma sijoitusomaisuus ja hallitus. Säätiön hallituksella on yliopistossa korkein valta, sillä se nimittää rehtorin ja muut operatiiviset johtajat. Hallitus ei itse puutu arkisiin asioihin, vaan sen on tarkoitus ohjata yliopistoa oikeaan suuntaan määrittelemällä sen strategia. 

Hallituksen koostamiseen yliopistolaki antoi suhteellisen paljon vapautta. Aalto hoiti asian omalla tyylillään. 

AALLON perustusvaiheessa hallituspaikat laitettiin myyntiin. Linjauksessaan valtio sitoutui rahoittamaan uutta säätiöyliopistoa 500 miljoonalla eurolla sillä ehdolla, että toiset 200 miljoonaa haalitaan ulkoisilta rahoittajilta. Vastineeksi rahoittajille eli “perustajille” luvattiin valtaa korkeakoulusäätiön hallituksen valinnassa. Elinkeinoelämä tarttui tilaisuuteen. Lopullisiksi perustajiksi päätyi kuusi järjestöä, jotka rahoittivat uutta yliopistoa yhteensä 80 miljoonalla eurolla. Yliopiston budjetissa se on suhteellisen pieni summa. Nykyeuroissa se vastaa alle puolta valtion myöntämästä vuotuisesta tuesta ja kattaa yliopiston toiminnalliset kulut noin kolmeksi kuukaudeksi. 

Säätiön hallituksen seitsemästä jäsenestä kolmen täytyy olla perustajien ehdottamia. Tämä oikeus on taattu perustajille yliopistolaissa asti. On perusteltua kysyä, miksi muutamalle järjestölle annettiin niin paljon valtaa niin pientä summaa vastaan. 

Aalto-korkeakoulusäätiön nykyisessä hallituksessa istuu hallitusammattilaisia ja muista yliopistoista tulevia asiantuntijoita. Aalto-yliopiston sisältä tulevaa edustajaa – opiskelijaa tai opettajaa – ei ole yhtäkään. 

‍OPISKELIJOIDEN konkreettinen valta rajoittuu tällä hetkellä yliopiston arkipäiväiseen toimintaan. Vahvin opiskelijaedustus on Akateemisten asiain komiteassa (AAK), jonka toimivaltaan kuuluu lähinnä opetukseen liittyvät asiat, kuten valintaperusteet ja tutkintovaatimukset (tiivistelmä merkittävimmistä toimielimistä artikkelin lopussa).

Yliopiston suuriin linjoihin opiskelijat voivat vaikuttaa tällä hetkellä keskustelemalla johdon kanssa, ja siksi Aalto-yliopiston ylioppilaskunta (AYY) pyrkii pitämään hyvät suhteet johtoon. AYY:n hallituksen puheenjohtaja Joona Lipponen näkee kuitenkin henkilökohtaisiin suhteisiin perustuvassa vaikuttamisessa riskejä: “Koen, että voidaan ajaa mitä vaan, mutta kieltämättä on uhka, että jos lähtee liian radikaalisti jotain suuntaa viemään läpi, se saattaa johtaa aseman heikentymiseen.” 

Epätasainen valta-asema johdon ja AYY:n välillä tulee esiin silloin, kun näkemyserot ovat merkittävät. Vuonna 2025 johto koki tarpeelliseksi asettaa yliopistolle erilliset järjestyssäännöt. Luonnoksessa linjattiin, että mielenosoituksen järjestäminen yliopiston tiloissa olisi kielletty. AYY näki tämän rajoittavan opiskelijoiden oikeuksia ja aloitti keskustelun johdon kanssa. 

Keskustelujen tuloksena saatiin lisättyä pykälään seuraava teksti: “Jos järjestät tai pyrit järjestämään mielenosoituksen sisätiloissa, yliopisto arvioi tapauskohtaisesti toimet, joihin se ryhtyy.” Aalto-yliopiston provosti Kristiina Mäkelä näkee järjestyssäännöt esimerkkinä siitä, miten “opiskelijaedustajia pyritään kuulemaan myös yliopiston linjausten ja sääntöjen valmisteluissa”. 

Ei kuitenkaan tarvitse olla oikeustieteen tohtori nähdäkseen, että pykälä jättää yliopistolle edelleen oikeuden kieltää halutessaan joka ikinen mielenosoitus. Lopputilanne on täysin sama kuin totaalisessa kiellossa, jonka tapauksessa yliopisto olisi vain tehnyt päätöksen siitä, haluaako se soveltaa kieltoaan käytännössä. 

Toinen esimerkki AYY:n ja johdon välisistä näkemyseroista on Israelin akateeminen boikotti, jota AYY tukee ja vaatii yliopistoakin noudattamaan. Yliopisto on pysynyt hiljaa. Se ei ole vastannut edes kieltäytymällä. 

MÄKELÄ KUTSUU hallintojärjestelmää edustukselliseksi demokratiaksi. Hän havainnollistaa: “Esimerkiksi opiskelijoilla on edustajat AAK:ssa, AMT:ssä sekä eri aiheisiin liittyvissä komiteoissa, neuvostoissa ja neuvoa-antavissa ryhmissä.” Listan elimistä merkittävin on Aalto management team (AMT), joka on Aallon hallintoelinten nokkimisjärjestyksessä parhaimmillaan kolmas. Sen 25-henkinen kokoonpano sisältää yhden tutkinto-opiskelijoiden ja yhden jatko-opiskelijoiden edustajan. 

Tämä tutkinto-opiskelijoiden edustaja on nyt AYY:n hallituksen puheenjohtaja Joona Lipponen. “Käytännössä AMT:ssä ei pysty enää vaikuttamaan yksityiskohtiin. Sinne ne asiat tulevat esityksinä”, Lipponen toteaa. Esitykset tulevat valmistelevilta elimistä, joissa on usein opiskelijaedustajia eli hallopedejä. Lipposen mielestä hallopedit voisivat käyttää valtaansa aktiivisemmin. “Opiskelija ei ehkä aina ymmärrä sitä, että tämä on se paikka missä avata suu, jotta voi vaikuttaa.” 

Lipponen katsoo, että opiskelijajäsenen lisääminen säätiön hallitukseen olisi merkittävä muutos parempaan suuntaan. Asia on ollut AYY:n toivelistalla jo pitkään, mutta sitä ei ole keskusteluista huolimatta saatu toteutettua. ”Se on aina sama lopputulos, että ‘no, meillä on se AMT joka hoitaa strategista linjaa’. Yliopistolla nähdään, että se riittää.” 

Aallon professoreista koostuvan professorineuvoston puheenjohtaja Pekka Orponen näkee, että yhteisöä edustavan jäsenen sisällyttäminen hallitukseen voisi aiheuttaa jonkinlaisen eturistiriidan. “Se sitten vähän sotkisi tätä kuviota. Se hallitus ei sitten ole täysin riippumaton siitä yhteisöstä, jonka hallitus se on.” 

AJATUS SIITÄ, että hallituksen tulee olla riippumaton johtamastaan yhteisöstä, on professori Hanna Kuuselan mukaan peräisin yritysmaailmasta. Kuusela on toiminut professorina Tampereen säätiöyliopistossa ja on yliopistouudistuksen äänekkäimpiä kriitikoita. Teoksessaan Syytös (2024) hän peräänkuuluttaa yhteisön luottamuksen roolia: “Aikanaan rehtorikin valittiin vaaleilla. Nyt on toisin päin: luottamus on taakka, joka hidastaa ‘kipeitä päätöksiä’. Luottamusta ei ansaita, vaan siitä halutaan vapautua, jotta olisi helpompi tehdä sellaisiakin päätöksiä, joita ei pystyisi, jos joutuisi katsomaan tuntemaansa ihmistä silmiin.” 

Kuuselan mukaan yliopistouudistus on ollut katastrofaalinen opiskelijoille ja yliopiston työntekijöille, joiden valta instituution sisällä on kaventunut. Sama havainto tehtiin opetus- ja kulttuuriministeriön uudistuksen vaikutuksia arvioineessa raportissa. Raportin mukaan työhyvinvointi oli heikentynyt. Syyksi katsottiin muun muassa vallan keskittyminen johtajille sekä työntekijöiden omien vaikutusmahdollisuuksien heikkeneminen. 

Opiskelijoiden näkökulmasta olisi hyödyllistä yrittää vakiinnuttaa vaikutusvaltaa yliopiston rakenteissa myös opintoihin liittyvien asioiden ulkopuolella. Yliopistolaki asettaa säätiöyliopistolle raamit, mutta se jättää myös paljon tilaa yliopiston omalle johtosäännölle, jota voidaan muuttaa. Sekä yliopistolaki että johtosääntö sallivat opiskelijaedustajan säätiön hallituksessa. Sellainen on Tampereen säätiöyliopiston hallituksessa. 

ON SELVÄÄ, että nykyinen Aalto-säätiöyliopisto ei instituutiona edusta opiskelijoitaan. Se ei kykene seuraamaan ylioppilaskunnan arvoja, eikä se luota opiskelijoiden omaan harkintakykyyn edes mielenosoitusten järjestämisessä. 

Yliopiston johdon suhde opiskelijoihin tiivistyy paternalistiseen vakuutukseen: “Kiitos mielipiteestä. Koitamme ottaa sen huomioon, kun teemme päätöksen.” Ehkä se riittää, jos ei osata unelmoida paremmasta.